Teatteri Hevosenkengän historia Alunperin julkaistu :1.1.2002 historiikissa TEATTERINJOHTAJA KIRSI AROPALTIO: Teatteri Hevosenkengän historia SATTUMA KORJAA SATOA Olin valmistunut Suomen teatterikoulun korkeakouluosastosta ohjaaja-dramaturgiksi keväällä 1970. esikoiseni oli myös syntynyt toukokuussa ja olin herkistynyt siten muutenkin lapsille. Osallistuin elokuussa Tampereella järjestettyyn lastenteatteriseminaariin saadakseni tietää, mitä tällä alueella oli vireillä. Seminaarissa teatterikoulun aikainen opettajani Ritva Laatto kertoi, että suunnitteilla oli Suomen ensimmäinen ammattimainen nukketeatteri. Haluaisinko tulla mukaan perustajatyöryhmään. Kauhistelin, että sitäkö varten olin opiskellut vakavaa teatteritaidetta neljä vuotta, että hosuisin joittenkin tumppunukkien kanssa laatikossa. Ei kiitos! Ritva kuitenkin sitkeästi jatkoi ja kertoi, että Neuvostoliitossa nukketeatteri on suurta taidetta ja nuket voivat olla todella suuria. Teatterihistorian guru Gordon Graigkin tuli mainittua. Lupasin harkita ja tuumailin sitten, että voinhan mennä tapaamaan porukkaa ja kuulemaan lisää hankkeesta. Voin sitten tehdä päätökseni. – Menin mukaan perustamaan Nukketeatteri Vihreää Omenaa ja samalla tiellä olen nyt melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin. ESPOO SAA ENSIMMÄISEN TEATTERIN Vihreään Omenaan tuli mukaan lavastajaksi ja nukentekijäksi sisareni Sara Siren (silloin Popovits), joka valmistuttuaan Taideteollisesta oli myös kiinnostunut nukketeatterista. Hän oli jo aiemmin voittanut Ateneumissa kilpailun, jolla etsittiin Raninien nukketeatteriesitykselle Kansallisteatteriin lavastusta. Minä olin myös muuttanut Espooseen. Huomasimme, että meillä voisi olla samanlainen teatterikäsitys ja, että Espoosta näytti puuttuvan teatteri. Joimme päiväkahvia Popovitsien kodin pihalla Porkkalassa ja nautiskelimme raparperipiirakkaa. Syötyämme tarpeeksi, päätimme, että nyt loppui herkuttelu, perustetaan teatteri. " Rohkea rotan syö." Minulla oli jo kokemusta Vihreästä Omenasta perustamisen byrokratiasta. Säännöt piti saada aikaan. Teimme ne taas jonkin piirakan siivittäminä Vihreän Omenan ja Kom teatterin sääntöjä mallina käyttäen. Piti perustaa teatterille kannatusyhdistys ja rekisteröidä se, alkaa etsiä esiintymistilaa, etsiä esitettävä teksti, löytää näyttelijät ja säveltäjä, aloittaa markkinointi ja saada puhuttua jostakin apuraha perustamista varten. Jalkaa piti saada Opetusministeriön oven väliin valtionapua varten. Lehtiin piti saada tietoa, että lapset saavat uuden teatterin jne. Katto suunnitelmissa oli korkealla. Piiruakaan ei tingittäisi korkeasta taiteellisesta tasosta ja ammattitaidosta. Kaikesta muusta oltiin sitten valmiita tinkimään – vähän. Perheen ja suvun hyviä suhteita kulttuurielämään käytettiin surutta hyväksi. Ne voisivat auttaa alkuun, mutta sitten piti osoittaa, että omat siivet kantavat. HEVOSENKENKÄ SYNTYY Meihin uskottiin. Aino Räty-Hämäläinen, Espoon silloinen kulttuuriasiamies, järjesti meille syksyllä 1975 5000 markan apurahan perustamista varten. Hän myös antoi vinkin, kun pohdimme teatterin nimiehdotuksia, että ottakaa Espoon vaakunasta Hevosenkenkä. Espoo voi sitten tuntea teidät sitenkin omaksi teatterikseen. Se oli hauskaa aikaa. Itse emme ottaneet ensimmäisen vuoden aikana mitään palkkaa ja mukaan tulevat taiteilijat saivat palkkioiksi kahvirahoja, mutta kaikkia elähdytti halu tehdä lapsille jotakin sekä humoristista, että syvällistä. Frank Tashlinin kirjoittama satu "Karhu jota ei ollutkaan" oli ensimmäinen näytelmämme. Siinä esiintyivät Aino-Maija Tikkanen ja Paavo Pentikäinen. Sven Nygård sävelsi musiikin. Sara lavasti ja teki nuket, minä dramatisoin ja ohjasin. Ensimmäinen ensi-ilta oli keväällä 1976 Haukilahden koululla. Kaikki ystävät oli mobilisoitu tekemään jotakin teatterin hyväksi. Kannatusyhdistyksen jäsen, Espoon koulutoimenjohtaja Erkki Äärynen järjesti meille toimitilaksi yhden luokkahuoneen vanhan Kokinkylän koulun sivurakennuksesta. Se kunnostettiin talkoilla. Teatterilla ei ollut vesijohtoa ja vain ulkowc, mutta se mikä mukavuuksissa menetettiin, se työnilossa voitettiin. Kaikki alkoi järjestyä. Hoidin esitysten myyntiä ja olin jostakin lukenut, että myyminen kannattaa aloittaa mahdollisimman korkealta. Ensimmäisen myyntipuhelun otinkin silloisen SYP:n pääjohtajalle. Ja pankkihan osti esityksen! Pääsimme valtion- ja kaupunginavun piiriin. Summat olivat pieniä, mutta niin olivat menotkin. Tyhjästä nyhjästiin. Paitsi, jos jotakin oikein kaupasta ostettiin, se oli parasta, mitä oli. Sitä olivat mm. musiikki- ja äänentoistolaitteet sekä varsinkin niiden säilytyslaatikot. Joku myöhemmin kyselikin, että ovatko nämä Rockefellerin kapiokirstuja. Espoolaisten lasten oma teatteri, kortteliteatteri, nukketeatteri, jossa näyttämöllä oli sekä nukkeja että näyttelijöitä, oli syntynyt. KANSALLISTEATTERIN AIKA Valmistelimme talvella uutta, jo toista, ensi-iltaamme, Juhannusmäelle, omaan teatteriimme. Valinta kohdistui Ilmari Kiannon "Turjanlinnan satukirjaan", josta tarinan "Kultainen kummitus" valmistimme esitykseksi. Oli ollut perhepiirissä puhetta, että mitä jos pääsisimme esiintymään myös Kansallisteatteriin, jonka Willensauna oli juuri valmistunut kolmanneksi näyttämöksi. Rakennuksen arkkitehti, isämme Heikki Siren, toikin sitten eräänä lumisena ja kylmänä talvi-iltana ystävänsä, Kansallisteatterin pääjohtajan Kai Savolan katsomaan esitystämme. Tietä teatterillemme ei ollut edes aurattu ja umpihangessa kahlattuaan vieraamme istuivat viimein katsomossa. "Näyteyleisöksi" oli otettu omat ja naapurin lapset, jotka, paha kyllä, olivat nähneet esityksen jo lukemattomia kertoja. Tämän seikan merkitystä emme olleet osanneet ottaa huomioon. Jännitimme kovasti, koska tiesimme, että tästä esityksestä voisi riippua paljon. Esityksen alettua lapset alkoivat välittömästi kertoa toisilleen, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. He jopa laskettelivat ulkoa näyttelijöiden repliikkejä. Me näyttämöllä, osin seinän takana näkymättömissä, lisäsimme vauhtia, että ehtisimme lasten edelle. Vauhti hengästytti esiintyjät ja katsojat. Kai Savola totesi esityksestä jälkeen päin, että kyllähän se puksutti kuin höyryjuna. Helpotukseksemme kokenut teatterimies kuitenkin näki hätäilymme taustalle ja ehdotti, että alamme suunnitella yhteistyötä Kansallisteatterin kanssa. Hän halusi, että Willensauna olisi myös kaikkein pienimpien näyttämö. "Uskon tiimiinne. Jos tiimi toimii, tulee hyvää jälkeä. Teatteri on tiimityötä" sanoi Savola. Tästä neuvosta minulle on ollut paljon hyötyä, monessakin tilanteessa. Neuvottelin sitten Savolan ja Jack Witikan kanssa Kansallisteatterissa ensimmäisestä yhteisestä tuotannosta. Valinta kohdistui Aili Somersalon iki-ihanaan "Mestaritontun seikkailut" satuun. Olin työskennellyt ohjaajanassistentti vuoteni Kansallisteatterissa, joten talo tuntui kotoisalta. Oli kuitenkin juhlavaa nähdä "Mestaritontun seikkailut" valokirjaimin teatterin julkisivussa. Yhtä häkellyttävää oli mennä ensimmäisen kerran henkilökunnan ravintolaan, "Morkkuun, "ensimmäisen kerran suurten tähtien joukkoon. Mestaritontun seikkailuja esitettiin neljä vuotta Kansallisteatterissa. Yhteistyö kesti vuodesta 1977 vuoteen 1999. Willensaunan pikkuyleisö koki nukketeatterielämyksiä yhdentoista eri näytelmän muodossa. Hevosenkengän kehitykselle vuodet Kansallisteatterissa olivat ratkaisevan tärkeitä. Aluksi omat tilat olivat niin vaatimattomat, että oli hienoa saada osoittaa, mitä osataan, kun käytössä on suuren teatterin tarjoamat mahdollisuudet. Taloudellisestikin Kansallisteatterin merkitys oli olennainen, pieni teatteri pystyi sen avulla kasvamaan ja kehittymään sekä vakiinnuttamaan oman paikkansa maamme teatterikartassa. JUHANNUSMÄEN TEATTERIRAKENNUKSET