Huumori on elämän suola Alunperin julkaistu :marraskuu 2006 Ryhmätyö-lehti Kirjoitin vuosia sitten tähän samaan lehteen tuntemuksia sen hetkisessä elämässäni ja totesin, että tärkeintä elämässäni ovat perhe, ystävät ja sukulaiset. Nyt joitakin vuosikymmeniä myöhemmin katson taaksepäin ja pohdin, että onko näin edelleen. Silloin minulla oli kotona kolme pientä lasta ja tiivistä vuorovaikutusta vanhempien, omien sisarusten ja tuttavien kanssa. Silloin ennen riitti vähemmän Lähimpien ystävien kanssa soiteltiin aina perjantai-iltaisin, että tuletteko te meille vai tullaanko me teille. Tarjottava ei ollut tärkeää, kunhan oli vähän juustoa ja hapankorppuja. Oma työ teatterissa ja harrastukset hoituivat siinä sivussa. Olin valinnutkin ja muotoillut oman työni siten, että se oli mahdollista vapaan aikataulun mukaan ja sopi perheenäidille. Olimme sisareni kanssa perustaneet lastenteatterin, Hevosenkengän, valmistuttuamme teatterialan oppilaitoksista. Taloudellisesti teatteritoimintani ei ollut kovin kannattavaa, mutta ammatillisesti kyllä. Se kartutti ja piti yllä ammattitaitoa. Taloudellinen menestys ei siihen aikaan muutenkaan kuulunut ”ykköskoriin.” Jotenkin kunnioitettavan karrieerin luominen oli paljon tärkeämpää. Sekä se, että löytäisi työn, jossa voisi viihtyä koko ikänsä. Taloudenpidossa oltiin kekseliäitä, paljon tehtiin itse. Mm. Lastenvaatteet olivat usein itse tehtyjä ja villavaatteet mummojen kutomia. Kerskakulutus oli ”mautonta”, eikä lainkaan haitannut, että siihen ei ollut varaa. Kaikki tämä on yhteiskunnassa aika lailla muuttunut. Tahti kiihtyy Nyt, kun olen 61-vuotias, elämäni on aika lailla hektistä. Johdan edelleen Hevosenkenkää, joka on toiminut 31 vuotta ja menestynyt hyvin. Meillä on 12 kokopäiväistä työntekijää, paljon vakituisia taiteilijavieraita, esityksiä monilla kielillä, koulutusta ja näyttelyitä kolmensadan vuotuisen esityksen lisäksi. Kolme vanhinta lastani on muuttanut pois kotoa ja heillä on omat perheet. Nuorin, viisitoistavuotiaani, on vielä kotona ja pahimmassa murrosiässä. Olen Espoon politiikassa mukana sekä kaupunginhallituksessa että valtuustossa. Isäni on 88-vuotias ja tapaan häntä paljon ja huolehdin hänestä, vaikka hän onkin hyvin vireä ja itsenäinen. Olen juuri viimeistelemässä kirjoittamaani uutta näytelmää, jonka ohjauksen aloitan joulukuun alussa. Kirjoitan muutenkin paljon, käyn usein elokuvissa, kävelen koiran kanssa ja jumppaan. Yritän huolehtia parhaan kykyni mukaan kodista ja ruuan laitosta ja muusta elämän rutiinien pyörittämisestä. Säännöllinen ruuanlaitto, siivous ym ovat kyllä aina olleet niitä alueita, joista ensimmäiseksi olisin valmis luopumaan. Nautin kuitenkin siististä kodista ja hyvästä ja terveellisestä ruuasta ja jos ne saa vain itse tekemällä, niin mikä auttaa? Mikä on tärkeää Kaikki tämä kuulostaa omissa korvissanikin aika stressaavalta ja pysähdynkin nyt miettimään, onko se sitä ja miksi. Ystäviä tapaan varmasti nykyisin vähemmän kuin silloin aikanaan. Ihmisiä kyllä paljonkin, mutta pahoin pelkään, että politiikan kuvioissa kontakteista ei tule pysyviä kuten esim. nuoruuden ystävistä ja uusista ystävyyssuhteista, joita on syntynyt lasten kautta vanhempainverkostoissa. Perhepiiri on pienentynyt, äiti ja sisar, minulle hyvin läheiset, ovat kuolleet. Oma aikuinen tytär ja aikuiset pojat sekä isä ovat nousseet arvoon arvaamattomaan arjen sattumusten ja tapahtumien jakajina. Yhteinen huumorintaju on kultaakin kalliimpaa. Juuri se oli niin arvokasta äidin ja sisaren kanssa ajatustenvaihdossa. Vaikka olisi ollut kuinka paha vastoinkäyminen, huoli tai ongelma, siitä löytyi aina jotakin, jolle onnistuimme nauramaan. Kun ohjaan näytelmää, meillä on yleensä työryhmässä hyvin hauskaa. Totta kai välillä tuntuu, että ollaan umpikujassa ja on kerta kaikkiaan keksittävä uutta ja löydettävä uusia luovia ratkaisuja. Uuden keksiminen, luovuus, on kovaa työtä. Mutta se on myös äärimmäisen antoisaa ja palkitsevaa. Harjoitusten aikana saa nauraa paljon. Joskus kyllä myös melkein itkeä ja omista tunteista ja koetuista tunnetiloista on ammennettava aineksia näyttämön tapahtumiin. Työtä on paljon, se on myönnettävä, mutta se on myös suurelta osin mielenkiintoista. Lisäksi monipuolisuus, jota perään kuulutin silloin vuosien takaisessa artikkelissani, värittää edelleen elämääni. Täytyy myös osata sanoa ei. Kaikkeen ei ehdi ja oletan, että olen oppinut jättämään minulle turhat asiat pois. Summa summarum Osaan laiskotella lahjakkaasti. Lisäksi pienet rituaalinomaiset lepohetket ovat tärkeitä. Iltapäivän kahvihetki ja iltapäivälehti kuuluvat niihin. Samoin joissain kantakahviloissa käynti ihan noin vain, varta vasten. Esimerkiksi Pohjois-Hesperiankadulla sijaitseva 40 vuotta muuttumattomana pysynyt kahvila-konditoria Hopia on korvaamaton rentoutuspaikka. Ajan sinne joskus stressin iskiessä pitkänkin matkan päästä. Ja aina se tepsii. Siellä omakin menneisyyteni ja nykyhetkeni sulautuvat elvyttäväksi kokonaisuudeksi. Kuulostaa hassulta, mutta jotain taikaa siinä on. Huumori, hyvät ja läheiset ihmissuhteet ja joku mystinen oman ajan ja hiljaisuuden ottaminen ovat nähtävästi omat selviytymiskeinoni arjen ruljanssissa, jonka täyteys on kyllä suurimmaksi osaksi omaa syytäni. Ihmisen on loppupeleissä kaivettava itsestään se olemassaolon tarkoitus ja tärkeys. Annan aina silloin tällöin itselleni ihan melkein ääneen anteeksi möhläilyjäni. Tämä tyyppi tässä, jossa asun, on kuitenkin loppujen lopuksi se uskollisin ystäväni.